Olen ammatiltani valmentaja ja seuraava kysymys onkin yleensä "Mutta mistä sä saat palkkaa"? No juuri siitä valmennustyöstä :)
Aloitin itse taitoluistelun vanhana eli olin jo 1. tai 2. luokalla koulussa. Myöhäinen taitoluistelun aloitus oli mahdollista, kiitos äidilleni. Hän nimittäin vei minut voimisteluun neljä vuotiaana, joten perusta liikunnalle oli luotu jo nuorena. Nousin luistelussa nopeasti kilparyhmään ja kilpailin itse SM- tasolla, mutta lopetin kuitenkin nuorena eli 15 vuotiaana. Lopettamisen jälkeen aloitin kymmenvuotisen taitoluistelutuomari "uran", josta siirryin valmentajaksi valmistuttuani liikunnanohjaajaksi Pajulahden Urheiluopistosta. Olen tehnyt muitakin töitä valmennusvuosien välissä, tanssinut showtanssiryhmässä (25 kg sitten), ollut töissä laivan taxfreessä ja parfymeriassa. Tyttären synnyttyä halusin uudelleen valmennustyöhön ja olenkin tehnyt sitä nyt yhtäjaksoisesti syksystä 2002 lähtien.
Valmennustyö on antoisaa, ihanaa, palkitsevaa, haasteellista mutta myös aika vaativaa ja raskasta. Olen tietenkin iloinen, että olen saanut tehdä vuosia töitä harrastuksen parissa, se on aika harvinaista monelle ihmiselle. Ammattivalmentajia on suomessakin jo aika paljon ja suomessa onkin taitoluisteluvalmentajia määrällisesti eniten jääkiekkovalmentajien jälkeen ja meistä valmentajista suurin osa on naisia. Pääsääntöisesti on mukava mennä töihin ja jokainen päivä on taatusti erilainen. Onnistumiset valmennettavien kanssa antavat virtaa moneksi päiväksi ja viikoiksi eteenpäin. Onnistumiset ovat tärkeitä, on kysymyksessä se helppo yksöisakseli tai vaikea kolmoishyppy, jota kaikki eivät edes opi vaikka kuinka ahkerasti harjoittelisivat.
Minun työpäiväni alkavat aamuisin tietokoneen ja puhelimen avaamisella, vastailen sähköposteihin, päivitän seuramme sivuja ja suunnittelen päivän tunnit. Lähden jäähallille päivittäin yhden jälkeen ja työpäiväni kestää joka ilta klo 18.30-21.00 asti eli tämä onkin se työn suurin miinus eli olen usein aika myöhään iltaisin kotona. Myös viikonloput menevät melkein aina kilpailumatkoihin. Itse kyllä tykkään olla kilpailumatkoilla, en ole edes kyllästynyt noihin hotelli yöpymisiin. Omaa aikaa, valmis aamiainen, mukavaa seuraa kilpailijoista ja heidän vanhemmista, miinuspuolella kylmät jäähallit ja pitkät kilpailupäivät. On melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että minulla on luistelija kisan ensimmäisessä ryhmässä ja viimeisessä eli hallilla tulee vietettyä usein yli 10 tuntisia kisapäiviä.
Parasta antia työssä ovat tietenkin lapset, nuoret, luistelijat ja työkaverit. Meitä on seurassamme kolme päätoimista valmentajaa ja tulemme todella hyvin toimeen keskenämme. Tämä onkin todella tärkeää näin pienessä työyhteisössä. Meillä on samanlainen huumorintaju, viimeksi tänään nauroimme vatsat kippurassa yhdelle asialle.
Lapset ovat ihania, heidän silmistään oikein näkyy halu oppia uutta. He yrittävät uusia asioita kymmeniä, satoja jopa tuhansia kertoja ennen kuin ne sujuvat. Taitolajit ovat aloitettava nuorena, jotta erilaiset herkkyyskaudet pystytään hyödyntämään ja meidän ala-aste ikäisetkin harjoittelevat kaikki jo 6 kertaa viikossa. Vanhimpien ryhmässä harjoitellaan jäällä jopa kaksi kertaa päivässä ja siihen vielä oheisharjoittelut, tanssi- ja kehonhuoltotunnit eli näemme luistelijoita usein enemmän kuin heidän omat vanhemmat. Lajin vaativuudesta johtuen luistelijat osaavat myös hoitaa koulutyönsä yleensä moitteettomasti ja ovatkin arvosanoissaan usein kiitettäviä oppilaita.
Uusien luistinten venytys onnistuu myös tv:ta katsellen :)
Olen nyt valmentanut Järvenpäässä kuudetta vuotta ja osaa luistelijoista olen valmentanut alusta saakka ja heistä onkin tullut tärkeitä ihmisiä myös muuten kuin luistelua ajatellen.
Yhden luistelijani rippijuhlissa v. 2013, tällaiset kutstut lämmittävät mieltä.
Olin perjantaina kuuntelemassa Vierumäellä valmentajaseminaaria ja olikin tosi mielenkiintoinen tilaisuus. Mietin itsekin seminaarin jälkeen omaa valmentajauraani, olenko muuttunut valmentajana, millainen valmentaja olen tai haluaisin olla. Aiemmin toivoin, että olisin enemmän autoritäärinen valmentaja, mutta kun en sellainen ole luonnostaan niin sellainen "näytteleminen" ei pidemmän päälle onnistu. Minusta olikin mukava kuulla, että Erkka Westerlund itsekin myönsi 35 vuotta esittäneensä muunlaista valmentajaa kuin oikeasti on :) ja vasta nyt viime vuosina on nauttinut valmentamisesta kun on saanut olla oma itsensä.
Valmentajakulttuurikin on tainnut vuosien saatossa muuttua, koska kaikki neljä valmentajaa jotka keskustelupaneelissa olivat pitivät yhtenä tärkeimmistä asioista valmennettavien mukaanoton päätösten tekoon ja myös vastuun antamista heille.
